Riisiä, papuja ja 80-luvun Suomi-kuvaa

Minulta on useasti kysytty, mitä täällä syödään. Vastaus on melko helppo: useimmiten riisiä, papuja, juustoa ja maissitortilloita. Avokadoa, banaania, keittobanaania ja kanaa tai muuta lihaa. Kaikenmoisia hedelmiä (useasti raakana suolan, etikan ja chilin kera). Toki variaatioitakin on (enchilladoseja, patoja, keittoja, preparadoja, tostadoja…), mutta lähtökohtana on useasti pavun, riisin ja maissin pyhä kolminaisuus. Maissista saakin tehtyä vaikka minkä sortin ruokia ja se on niin tärkeä ruoka-aine, että sille on jopa monipäiväisiä festivaaleja. Elokuussa kävin viisillä eri maissifestivaaleilla. Maissista on tansseja, lauluja, näytelmiä ja runoja. Mausteita ei ruoassa kovinkaan paljon käytetä suolan lisäksi, ne mielletään useasti lääkkeiksi. Ruokajuomana juodaan erilaisia hedelmämehuja tolkuttomalla sokerimäärällä höystettynä. Ja kahvia.

Vähän kärsinyt kestokakku perheen 2-vuotiaan syntymäpäivillä.
Kakku säilyy tropiikin lämmössä pari viikkoa hyvänä.
Epäilyttävää.

Maissifestivaaleilla kruunattiin maissikuningatar.

Sunnuntaisoppaa ravintolassa. On myös nicaragualaisten krapularuoka.

Gallopinto, eli pavut ja riisit paistettuna yhdessä, on oikeastaan Nicaraguan kansallisruoka.
Lähes kaikkien lempiruoka, lähes pyhää. Aamiaiseksi, lounaaksi ja illalliseksi.

"Vigorón" aka banaaninlehdellä kaalisalaattia (curtido: pilkottua kaalia, tomaattia, sipulia ja chiliä marinoituna
etikassa ja suolassa), keitettyä maniokkia ja paistettua marinoitua possua (joko nahkaa tai lihaa).
Katuruoka syödään useasti muovipussista käsin.

Minulta myös kysytään useasti täällä, että mitä siellä kaukana Suomessa syödään. Vaikeampi kysymys. Olen huomannut taantuvani vastatessani vähintään lapsuuden 80-luvulle. No, aika paljon perunoita ja jotain kastiketta. Ja kalaa, ruisleipää, karjalanpaistia ja karjalanpiirakoita. Sitten vähän nolottaa. Mutta miten ihmeessä selittäisin nicaragualaiselle, että Suomessa syödään oikeastaan ihan mitä vaan. Sushia, salaatteja, thaimaalaista, intialaista, italialaista. Ja sitten vielä on miljoona erilaista ruokavaliota ja dieettiä. On karppaajaa, paleodieettiä, superfoodia, ketoosia, raakaruokaa…Että ruoka ei oikeastaan enää ole vain ravintoa vaan jotain ihan muuta.

En vain jotenkin pysty kertomaan kaikesta tästä: suoraan sanoen vähän nolottaa. Jatkan siis kalasta, ruisleivästä ja perunasta lätisemistä kun en oikein muutakaan kehtaa…Terkkuja maabrändiryhmälle, joudutte halutessanne vähän päivittämään täällä mielikuvia Suomesta dynaamisena kansainvälisenä luovana innovaatiokehtona. Tosin ei nicaragualaisten mielikuvat Suomesta taida ihan hirveästi kiinnostaa…

Maa, jossa meteli tarkoittaa onnellisuutta ja hiljaisuus surua

Nicaraguassa on harvoin hiljaista.

Istuimme eräänä heinäkuisena maanantai-iltana kahvilan terassilla Johanneksen ja australialaisen kaverimme kanssa. Jälkimmäinen kertoi huvittuneena odottaneensa Matagalpaan saapuessaan elämää hiljaisessa ja rauhallisessa vuoristokaupungissa. Viisi minuuttia lausahduksen jälkeen viereiselle kadulle vyöryi kuin pyynnöstä poliisiauton, ambulanssin, paloauton, noin 50 moottoripyörän ja lukemattoman auton saattue. Jokainen autoista oli tungettu tupaten täyteen ihmisiä, moottoripyörän selkään mahtui kevyesti ainakin neljä ihmistä ja auton avolavalle vähintään kaksitoista. Sireenejä ja tööttejä oli soitettava niin kovaa kuin lähtee, olihan Matagalpan pesäpallojoukkue juuri voittanut semifinaalin (voittamiseksi lasketaan myös se, ettei Granadan joukkue ollut saapunut pelipaikalle). Maassa, jossa meteli on onnellisuutta ja hiljaisuus surua, todellisuus osoittautui toiseksi.

Huoneeseeni kuuluu kadulta aikalailla koko Nicaraguan äänimaisema: kukkoja, koiria, autoja, lapsia leikkimässä, kaupustelijoita myymässä milloin mitäkin (yleisin ”tamales rellenos!” eli banaaninlehteen käärittyä täytettyä maissimassaa), ämyriautoja milloin mainostamassa lottoa, milloin ilmoittamassa hautajaisista, autojen varashälyttimiä ja torvia, sateen ääntä peltikatossa, erilaisia lintuja ja niitä samaisia lintuja tepastelemassa peltikatolla, musiikkia, keskusteluja, gekkoja, jäätelönmyyjien kelloja. Välillä muun äänimaiseman peittää koululaisten rumpupataljoonaharjoitukset ja ilotulitukset.

Pari viikkoa sitten heräsin aamuviideltä hälytysajoneuvojen sireenien ulvontaan, ei yhden auton vaan parinkymmenen. Samalla kuului järjetöntä pauketta. Unenpöpperöisenä mietin, että mikäköhän suurkatastrofi on käsillä (samoihin aikoihin Nicaraguassa maa tärisi vähän joka päivä eri puolilla ja yksi tulivuorikin oli päättänyt purkautua). Pian kuitenkin kuulin ämyriauton juhlamusiikin basson tärisyttävän ikkunanpieliä ja kaiuttimista raikui ilosanoma: Nicaraguan poliisivoimat täyttävät 33 vuotta! Jippii. Voi olla, että tuli onnitteluiden sijaan kirottua kyseiset poliisivoimat alimpaan helvettiin ja tungettua korvatulpat syvemmälle korviin. Herättivät vielä naapurin kovin epävireisen kukonkin pirulaiset, joten tuli noustua melkoisen aikaisin sinä aamuna. Ei pitäisi valittaa, sillä työkaverin kotitalon ohi olivat menneet jo kuulemma aamuneljältä.

Suomalaiseen hiljaisuuteen tottuneelle Nicaraguan metelissä onkin ollut tottumista.

Ohessa vähän tämän hetken hittejä, jotka raikaavat taukoamatta (brasilialaista hilpeyttä ja meksikolaista melodraamaa). Viimeinen ei tosin ole uusi hitti vaan näistä ainoa nicaragualainen ja aikalailla vanha klassikko.

Jakamisen ilosta

Kävimme viime viikonloppuna ystävieni kanssa Tipitapalla kuumissa lähteissä lillumassa ja kokeilemassa nicaragualaista versiota saunasta. Kovin mielenkiintoista oli nähdä, että höyrysaunan voi rakentaa tulivuoren lämmittämän kiehuvan veden päälle: vesihöyry nousee lattialautojen raoista ja lämmittää saunan kuumaksi. Mielenkiintoisia olivat myös ohjeet saunojille: ei saa olla yli 10 minuuttia, ei alle 16-vuotiaille, ei saa tehdä rivouksia saunassa… Vielä mielenkiintoisempaa oli kuitenkin jälleen kerran huomata, miten hyvälle mielelle ihminen tulee siitä kun jakaa omastaan ja miten tämä vastavuoroinen jakaminen luo tyhjästä sosiaalisen siteen aiemmin toisillensa täysin tuntemattomien ihmisten välille.

Palataan kuitenkin ensin 90-luvun alkuun ja pohjoishelsinkiläisen ala-asteen ensimmäisen luokan pulpetin ääreen. Istuimme neljän oppilaan pulpettiryhmissä ja opettaja jakoi jokaiselle oppilaalle pienen paperilapun. Yhdellä pulpettiryhmästä oli rasti lapussaan kun muilla oli tyhjä lappu. Minun lapustani löytyi rasti. Tämän jälkeen opettaja jakoi rastilapun saaneille lapsille karkit. Siinä sitten istuin ja ihmettelin. Muut kolme luokkatoveriani tuijottivat minua kateellisena. Itse vain istuin hölmistyneenä viinikumikarkki kädessäni, enkä oikein tiennyt mitä tehdä. Siispä vilkuilin ympärilleni (sama taktiikka oli jo osoittautunut onnistuneeksi ruotsinlaivan tanssikilpailussa edeltävänä kesänä, seurasin perässä isompien lasten muuveja ja tulin kolmanneksi voittaen hyljepehmolelun). Viereisessä pulpettiryhmässä rastilapun saanut lapsi mussutti tyytyväisenä karkkia muiden katsoessa kateellisena. Toisessa pulpettiryhmässä 7-vuotias luokkatoverini pilkkoi karkin neljään pieneen osaan ja jakoi osat muille ryhmäläisille. Itse päädyin jälkimmäiseen strategiaan ja tunsin tehneeni jotain oikein. Lopuksi opettajan johdolla kävimme läpi tuntemuksiamme. Toisessa ryhmässä oli tuntunut keljulta kun kaveri sai karkin ja vielä ilman mitään syytä, toisessa iloittiin siitä pienestä palasta karkkia, jopa sen karkin jakaja, vaikka saikin itse vähemmän.

Uskallan väittää, että tämä oppitunti oli yksi tärkeimpiä koulussa kokemiani. Ainakin se muistui mieleeni yli 20 vuotta myöhemmin istuskellessani toisella puolella maapalloa ravintolan pöydän ääressä. Naapuripöydän perheen isä oli meinaan ensitöikseen tullut tyrkkäämään tyttärensä pöytäämme opiskelemaan englantia. Tämän jälkeen meille tarjottiin eväskanaa, tortilloja, salaattia ja limua. Minä ja Nina kieltäydyimme suomalaisittain kohteliaasti ja tunsimme heti itsemme jotenkin hölmöiksi - teimme jotain väärin. Perheen isä poistui pettyneen näköisenä omaan pöytäänsä. Istuimme itseämme ruoskien manaten suomalaisia tapojamme, kunnes perheen tyttö tarjosi purukumia ja uudestaan limua. Voi sitä onnea räikeän punaista sokerilimua litkiessä. Minäkin muistin kassin pohjalta löytyvät keksit ja kävin tarjoamassa niitä perheelle. Kaikki oli taas hyvin. Lopuksi otettiin valokuvia ja vaihdettiin yhteystietoja. Nyt minulla on uusi 11-vuotias nicaragualainen ystävä. Voilá!

Uudet ystävät

Nicaragualaisen onnellisuuden ja yhteisöllisyyden takana onkin osittain mielestäni aito halu jakaa omasta ja tietoisuus siitä, ettei se ole pois keneltäkään. Ja tästä jakamisesta seuraava sosiaalisten siteiden syntyminen ja vahvistuminen. Täällä muutenkin kohdataan jotenkin rehellisemmin ja avoimemmin; kadulla hymyillään jopa tuntemattomille. Ajatella. Pitääkin kokeilla tätä räntäisessä lokakuisessa Helsingissä palatessani kotiin. Eli jos näette kaduilla jonkun hakemassa epätoivoisesti katsekontaktia suu virneessä, on tämä luultavasti minä. Ei tarvitse passittaa avohoitoon, voi vaikka hymyillä takaisin. Sekään ei ole pois keneltäkään.

Päivä etvona, vol 2.

Harva työpäiväni on samanlainen, kuten jo kirjoitin heinäkuussa. Tällä kertaa on tarjolla kurkistus torstaihin elokuun puolivälissä. Elämä elokuisesta torstaista on tosin muuttunut jo melko lailla: puoliso on palannut edeltä Suomeen töihin, ja itse muutin Guanucan kaupunginosaan nicaragualaiseen perheeseen. Nyt minulla on seuranani perheen noin 60-vuotias äiti, tämän kaksi aikuista tytärtä ja heidän aviomiehensä ja lapsensa. Perhe-elämä on vauhdikasta ja mukavaa: saan nauttia valmiista ruoasta ja mitä hauskempien neljän alle 5-vuotiaan lapsen seurasta. Kotona lappaa myös jatkuva virta muita satunnaisia sukulaisia ja tuttavia. Vuokraan kuuluu huoneen lisäksi pyykinpesu ja aamupala, lounas ja illallinen (+ tietysti huolehtiva nica-äiti, joka varmistaa että olen varmasti syönyt tarpeeksi ja että kaikki on muutenkin hyvin).

Torstai 16.8.

7.15 Herätyskello herättää poikkeuksellisen myöhään ja unohdun lököilemään sänkyyn katselemaan ikkunasta näkyviä vihreitä vuoria ja tuulessa huojuvia palmuja. Pullotan edellisenä iltana keittämäni inkiväärimehun ja hätistelen muurahaisia pois tiskipöydältä.

8.15 Nappaan taksin kohti Rubén Daríon koulua, joka sijaitsee Matagalpan pohjoisosassa. Tarkoituksena on käydä seuraamassa ympäristökurssin toteutumista. Taksi kuitenkin jumittuu keskelle liikennettä, ja kuski toteaa, että liikenne on katkaistu ja että minun on jatkettava kävellen loppumatka. Syy tähän selviää kun lähestyn koulua. Noin tuhat nuorta on valmiina osoittamaan mieltään huumeita vastaan. Auto jättimäisine kaiuttimineen nököttää jo letkan edessä ja tämän takana on valmiudessa varsin uskottava rumpupataljoona. Oppilasmerestä löytyy myös muutama muun hankkeen koulun opettaja, joiden kanssa vaihdan pikaiset kuulumiset.

Oppilaat Rubén Daríon koulun edustalla valmiina mielenosoitukseen.
Täällä mielenosoituksia on lähes päivittäin ja jo tarhaikäiset
kulkevat kaduilla opettelamassa mielenosoittamisen jaloa taitoa.

8.40 Kahlaan oppilasmeren läpi koululle kuullakseni, että päivän tunnit on mielenosoituksen takia peruttu. Käytän kuitenkin tilaisuuden hyväkseni muistuttaakseni samalla rehtoria hankkeen tulevista tärkeistä päivämääristä.

8.50 Lähden toimistolle. Tie on tähän mennessä katkaistu kokonaan jo pidemmältä pätkältä, mielenosoituskulkue on lähdössä liikkeelle. Joudun kävelemään jonkun matkaa Guanucan markkinoille, josta saan vihdoin taksin.

9.15 Perillä toimistolla, jossa onkin yllättäen sisäpihalla Nuorten Foorumi. Ihmisiä säntäilee sinne ja tänne, minäkin olen kuulemma tervetullut osallistumaan.

Sisäpihalta löytyi "Nuorten Foorumi"

9.30 Foorumi alkaa kansallislaululla. Laulun jälkeen on raikuvien aplodien vuoro: niille, jotka tulevat Sebacosta, niille, jotka tulevat San Ramonista, niille, jotka tulevat Matagalpasta, niille, joilla on cédula (eli henkilöllisyystodistus), niille, jotka ovat alle 25-vuotiaita, niille, jotka ovat yli 25-vuotiaita. Kiusalliset ja pönöttävät seminaarit Suomesta ovat edelleen kaukainen muisto.

Laulun, tervetulosanojen ja aplodien jälkeen on tietovisan ja tanssi- ja teatteriesitysten aika.

Perinteinen tanssi. Laulun sanoissa hehkutetaan maissia,
maissi on juuremme!

Ympäristöaiheisessa näytelmässä aurinko, sade ja kuu ovat täysin kypsyneitä ihmisten toimintaan. Näytelmässä myös naljaillaan kyläläisille, joita kiinnostaa osallistua tilaisuuksiin vain jos he saavat jotain itselleen (esimerkiksi peltikaton taloonsa).

Näytelmän hienoin rooli oli kaadettava puu.

Tämän jälkeen jakaudutaan asuinalueittain pienryhmiin, joissa pohditaan, millaisia ongelmia ja haasteita nuoret omissa yhteisöissään kohtaavat. Ei ole rahaa mennä yliopistoon, on huumeongelmia ja teiniraskauksia, nuoria ei kuunnella eikä arvosteta yhteisössä ja päätöksenteossa, on perheväkivaltaa, ei ole eikä myönnetä henkilökorttia (eli cedulaa, jolla voi esimerkiksi äänestää), asuinalueella ei ole juoksevaa vettä eikä terveyskeskusta, ei ole kunnollisia asuntoja, ei ole töitä, ei mahdollisuuksia tulevaisuudelle.

San Isidrossa nuorten ongelmana on muun muassa
olemattomat mahdollisuudet korkeakoulutukseen.

Ratkaisuiksi nuoret eivät tarjoa ikkunanpesua, kahvia ja pullaa vaan muun muassa lisää painostusta valtion ja kuntien suuntaan, jotta nuorten toimintaan ja ongelmien ratkaisuun saisi enemmän rahoitusta (stipendejä ja tukea koulunkäyntiin, rahoitusta veteen ja terveyskeskuksiin muiden muassa), kansalaisjärjestöjen tukea, keskusteluryhmiä ja psykologista tukea ja apua nuorille ja heidän perheilleen, tiedotuskampanjoita huumeiden vaaroista ja seksuaaliterveydestä, perhesuunnittelua sekä organisoitumista sosiaalisiksi liikkeiksi, jotta valtio ei voisi pompotella nuoria ja jotta heitä arvostettaisiin ja jotta he voisivat vaatia oikeuksiensa toteutumista. Marsseja, seminaareja ja tapaamisia päättäjien kanssa yhteisen pöydän ääressä. Kuulostaa paremmalta kuin pullakahvit, eikö?

Luulisi, että näiden ongelmien jälkeen mieli olisi sen verran maassa, ettei naurua enää irtoisi - mutta ehei, on ilmapalloleikkien ja tanssien vuoro. Voisi myös kuvitella, että teinejä ja kahdenkympin ylittäneitä ei kauheasti innostaisi ilmapallojen kanssa riekkuminen, mutta voi kyllä innostaa. Ilmapalloleikissä yritetään astua jalkaan sidotun ilmapallon päälle ja ilmapallotanssissa parit sheikkaavat menemään. Naamaan sattuu kun on tullut naurettua niin paljon.

Ilmapallotanssi

Ilmapallohassuttelun jälkeen on aika arvioida tilaisuutta: miksi tulit, oliko kivaa, mitä opit. Tilaisuuden lopuksi nuoret käyvät kirjoittamassa toiveitaan unelmapuuhun. Nuorten toiveet eivät liity telenoveloista ja television satelliittikanavilta nähtyihin hienoihin taloihin, autoihin ja luksuselämään. Kukaan ei haaveile tulevansa julkkikseksi tai edes uudesta iPhonesta. Nuoret kirjoittavat unelmikseen seuraavia: demokratiaa, kuulluksi tulemista, rakkautta, elämää ilman väkivaltaa ja syrjimistä, oikeuksien kunnioittamista, mahdollisuutta korkeakoulutukseen, onnellisuutta, ilmaisunvapautta, yhteiskunnallista aktiivisuutta, järjestäytymistä, harmoniaa, rauhaa ja terveyttä.

Nuorisaktiiveja eri asuinalueilta

Haaveena on elää ilman syrjintää ja väkivaltaa. Demokratia olis kiva.

12.00 Syön lounaaksi foorumin osallistujille tarjottua valencialaista riisiä (muistutti huomattavasti ala-asteen hernemaissipaprika”risottoa”) ja kanaencilladoseja.

Lounas.

12.15 Nappaan taksin kohti Napoleón Baldelomarin koulua. Tarkoituksena on sovitusti seurata ympäristökurssin toteutumista, mutta aikataulut ovat täälläkin vaihtuneet. Varmistan kuitenkin muutamien paikalta löytyvien opettajien kanssa muiden tuntien aikataulut ja sovin, milloin tulen seuraavan kerran.

12.30 Kävelen vuorenrinteellä sijaitsevalta koululta alas kaupunkiin keskipäivän kuumassa auringonpaisteessa. Käyn kaupassa hankkimassa jaffaa ja vichyä aka Mirandaa ja Enzoa kotona sairastavalle puolisolle.

13.00 Saavun kotiin hiestä läpimärkänä, juon inkiväärimehua ja varmistan, ettei potilaalla ole hätää.

13.15 Jatkan matkaa María Cerna Vegan koululle taksilla toiselle puolelle Matagalpaa. Koska Matagalpassa on hyvin todennäköistä törmätä lyhyelläkin matkalla johonkin tuttuun, sattuu samaan taksiin yksi toimiston kolmesta sihteeristä tyttärineen.

13.30 Odottelen ympäristökurssin tuntien alkamista María Cerna Vegan koululla. Tällä kertaa tärppää ja tunti pidetään sovitusti. Pääsen seuraamaan, kuinka luokka 6A käy läpi ympäristökurssin toista tuntia (neljävaiheisesta kurssikokonaisuudesta). Luokassa on juuri kalastus alkanut, eli oppilaat ”onkivat” kalan muotoisia lappusia, joihin on kirjoitettu oikeuksia ja velvollisuuksia ympäristön suhteen. Oppilaiden tulee kalasaaliin saatuaan päätellä, kummasta on kyse. Samalla suunnittelen loppuja koulukäyntejä ehkä sadatta kertaa uudelleen aikataulujen muututtua: tavoitteena on käydä jokaisessa koulussa, jokaisessa luokassa vähintään kerran - yhteensä noin 25 kouluvisiittiä.

Ympäristöoikeuksien ja -velvollisuuksien kalastelua
María Cerna Vegan koululla

14.50 Vaihdan luokkaan 5C, jossa käydään läpi samaista tuntia. Tämä opettaja on tosin jakanut tunnin useampaan osaan ja kalastelut on hoidettu jo edellisellä viikolla. Lapset kirjoittavat ympäristölupauksia vihkoihinsa ja piirtävät, millaisena he haluaisivat yhteisönsä nähdä. Koulujen opettajilla tuntuu olevan sisäänrakennettu megafoni: äänen on kannettava, vaikka luokan ulkopuolella olisi rumpuorkesteriharjoitukset ja pienessä luokkahuoneessa riekkuisi yli 40 oppilasta.

Oppilaita syventyneinä ympäristömateriaaleihin

15.20 Lähden takaisin toimistolle kävellen. Matkalla käyn tarkistamassa bussiasemalla viikonlopun aikataulut Leoniin ja ostan pussin valmiiksi viipaloituja mangoja 10 cordoballa, eli noin 30 sentillä. Varsin hyvä ja maukas ostos.

Mangoja välipalaksi

15.35 Takaisin toimistolla ja mussuttelen mangoja Janettia odotellessani.

15.50 Lähdemme kohti El Tamborin koulua, joka sijaitsee toimistoa lähimpänä, mutta joen toisella puolella ja ison kukkulan päällä. Asuinalue on kuulemma sen verran vaarallista seutua, etten saa kävellä sinne yksin. Janett kertoo matkalla, että meidänkin on hieman vaarallista kävellä sinne kahdestaan: kuka tahansa voisi ryöstää meidät. Vastaan tosin kävelee vain pari alle 10-vuotiasta koulupoikaa ja muutama nainen lastensa kanssa. Ei vaikuta kovinkaan vaaralliselta.

16.05 Aloitamme kokouksen El Tamborin koulun opettajien kanssa. Kerromme heille, miten ympäristökurssin kaksi viimeistä osiota on tarkoitus järjestää ja jaamme heille tähän tarvittavat materiaalit. Opettajat puolestaan antavat meille edellisten kahden moduulin raportit ja osallistujalistat.

Opettajakokous El Tamborin koululla

16.45 Matkaamme seikkailureittiä alarinteeltä löytyvään Juan XXIII kouluun. Ihmettelen, miten Janett pysyy pystyssä korkokenkäsandaaleineen kun itse olen pulassa lenkkareita muistuttavien kenkieni kanssa. Onneksi polku on melko hyvässä kunnossa, sillä hetkeen ei ole satanut. Polkua vierustavat pellistä, pahvista ja laudasta rakennellut talot, koirat haukkuvat ja kukot kiekuvat. Sieltä täältä tunkeutuu sieraimiin savua: ruokaa tehdään tulisijoilla ja puun puutteessa tulen saa tehtyä myös muovista ja muusta jätteestä.

16.55 Aloitamme kokouksen samalla sisällöllä Juan XXIII koulussa. Opettajat tivaavat, milloin tulen seuraamaan heidän kurssejaan - oppilaat odottavat kuulemma jo kovasti. Varmistan seurantatapaamiset.

17.30 Palaamme toimistolle, josta nappaan laukkuni ja riennän kotiin.

Kohta kastuu Hanne

17.40 Jätän laukun kotiin, vaihdan vaatteet ja kiskon napaani pikaisesti leipää paputahnalla.

17.55 Rämmin kaatosateessa kohti Grupo Venancian naistenryhmän kulttuurikeskusta, jossa esitetään viikon ajan dokumenttielokuvia osana Latinalaisen Amerikan dokumenttielokuvafestivaalia. Illan El Salvadorilaisen dokumentin ”El Lugar más Pequeño” olen nähnyt Suomessa Docpointissa, mutta haluan nähdä sen vielä uudelleen. Olen sopinut tapaavani kaverini Yesican keskuksessa kuudelta.

18.15 Soitan Yesicalle, että missä hän luuraa. Kertoo olevansa vielä kotona, koska satoi. Tietysti.

18.35 Yesica saapuu ja naureskelee sille, että tulin paikalle ajoissa vaikka satoi. Hyvin suomalaista kuulemma. Siinä sitten värjöttelen puoliksi litimärkänä (sateenvarjo suojaa vain osittain) ja totean, etten selkeästi ole ollut Nicaraguassa vielä tarpeeksi kauaa.

19.00 El Lugar más Pequeño alkaa. Muistan Suomessa dokumenttia katsellessani turhautuneeni ajoittain sen hitauteen. Täällä tuntuu, että dokumentti menee välillä liiankin lujaa. Huomaan myös, etten enää tarkastele jotain eksoottista ja kaukana olevaa, vaan samantapaisen sisällissodan kokenutta tuttua. Dokumentti näyttäytyy erilaisena kuin aikaisemmin, paljon todellisempana. Ymmärrän myös epämääräisen aksentin lähes ongelmitta. Tarinat tuntuvat raadollisimmilta. Kuin katsoisi ikkunasta ulos valkokankaan sijaan: samanlaiset betonitalot ja maalattiat (joka vaikutti Suomessa katsottuna köyhältä, mutta täällä normaalilta ellei jopa varakkaalta), samat epävireiset koulujen torviorkesterit, samat hymyt, samat katseet, joista näkee, että elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, polttopuita myyvät vanhat miehet, pienet kioskit kadun kulmassa, joissa kaupataan kaikkea mahdollista kananmunista purukumiin, mummot pitsisine esiliinoineen myymässä ruokaa, varvastossut, räikeä villi vehreys, rakkaudella huolletut vanhat amerikkalaiset koulubussit, lehmät, kanat, koirat, kukot, muovituolit: kaikki tuttua. Ja ne tarinat ja ihmiskohtalot. Tarinoita ei voi ohittaa, sillä ne ovat täältä. Ne ovat todellisia ja iholla. Ihan tuossa vieressä.

20.30 Dokumentti loppuu, keskustelemme siitä hetken, jonka jälkeen uusi kovin kohtelias amerikkalainen naapurini Joshua saattaa minut kotiin, jottei minun tarvitsisi kävellä yksin. Muut jatkavat vielä baariin, minä menen kotiin pitämään potilaalle seuraa.

21.30 Käyn nukkumaan. Rankkasade viilensi päivän pakahduttavan kuumuuden ja on melkein kylmä. Palelen pelkän lakanan alla, kunnes älyän pukea fleecen päälleni. Ymmärrän myös, miksi paikallisten mukaan pimeäntulon jälkeen suihkussa käyminen ei aina ole kannattavaa: suihkusta tuleva vesi on jääkylmää, joten ei ihan tuulesta temmattua ole varoittelu vilustumisesta, etenkään kylmänä iltana. Nukahdan sateen rummuttaessa peltikattoa.

Jokainen päivistä ei todellakaan ole näin hektinen kuin nämä kaksi Päivä etvona -kirjoitusta antavat ymmärtää. Täällä on myös aikaa vain olla ja möllötellä, tuijotella seiniin. Ja sitten on niitä päiviä, kuten tänään, kun kökin vain toimistolla blogia ja raportteja kirjoitellen ja rekisteriä hankkeen hyödynsaajista ylläpitäen. Hyvin erilaisia päiviä siis kaikki: eilen opetin kaatopaikalla 10-vuotiasta luku- ja kirjoitustaidotonta lapsityöläistä kirjoittamaan nimensä (en onnistunut, mutta hauskaa meillä silti oli), lauantaina toimin tuomarina Miss Maissi -kilpailussa maissifestivaaleilla maaseudun kylässä ja pääsin juontamaan finaalia noin kolmen sekunnin varoitusajalla, viime viikolla istutin elämässäni ensimmäistä kertaa puun ja tällä viikolla olen lähinnä kirjoittanut ympäristödiagnoosia ja muita raportteja.

Alle kuukausi Matagalpaa jäljellä. Outoa ja haikeaa, vaikka ajatus kotiinpaluusta houkuttaakin jo hiljalleen. Irtokarkkeja, ruisleipää, maustamatonta jogurttia!